Элиас ЛённротSUOMEN SYNTYРОЖДЕНИЕ ФИНЛЯНДИИ

Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa poikutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilke’iltä,
Jotk’ olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe’ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta,
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:
"Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista".
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirtyi siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet,
Salot, saarimaat tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
"Tuotapa minäki toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumatä,
Hopean helähtämätä".
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Olet _suotu_ onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
_Suomen_ maaksi mainittelen".
Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Vieläki kevätkäköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa –
Jo on kauvanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.