Mit’ on, Mikko parkaa pauloissasi Syynä, lapsi rukka, langoissasi? Vietät syksyn synkässä salossa, Kanssa kaiken pitkän talvikauven; Vielä kesäpäivät päällisiksi. Muut ne saavat viljan satimista, Mehtoja ja pyitä pyyvyksistä, Kantavat kotiinsa koppeloita, Kanojakin karvajalkasia, Teiriäkin paljon pauloistansa; Sinä vainen tulet typi tyhjin, Merkkiäkään saamatta metästä. Mikko äänsi, sanoin, äitillensä: Ellös äiti toru poikoasi! Mull’ on muuan teiri tieossani, Kaunihimpi kaikkia kanoja, Koriampi korven koppelosta; Syksyn panin sille paulojani; Tarttu talven tullen satimeeni; Kevähillä tuon sen kotiani. Se on lintu kumma luullaksesi: Syli sill’ on siipien siassa, Höyhenillä suortuat soriat, Nokkana on huulet hunajaiset.
