Элиас ЛённротKALEVALA - 48 RUNOКАЛЕВАЛА 48 РУНА

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille
nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella.
Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä,
verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni
kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?"
Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa
suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa.
Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen
Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista.
Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja
purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä.
Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin,
rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän.
Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin,
liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä.
Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin,
perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin,
terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin.
Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi.
Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin.
Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin,
loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin.
Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin,
joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle,
yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä.
Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät,
veljet verkoiksi kutovat, apet ainoille panevat.
Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko,
kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi
yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki!
Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi,
perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa.
Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti.
Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat:
tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän?
Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän:
ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä.
Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja,
ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia;
ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty.
Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo Ilmarinen!
Lähtekämme itse tuonne, kera verkkojen vesille!"
Läksivät urosta kaksi, veivät verkkonsa vesille.
Yksi siula heitettihin saarehen selällisehen,
siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen;
nostin tuonne laaitahan vanhan Väinön valkamahan.
Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennätähän.
Saa'ahan kaloja kyllin: ihveniä, ahvenia,
tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja,
kaikkia ve'en kaloja: ei saa'a kaloa tuota,
kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Silloin vanha Väinämöinen vielä verkkoja lisäsi;
jatkoi siuloja sivulta viiellä sylisa'alla,
köyttä saalla seitsemällä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekämme syville verkot, etemmä ehättäkämme,
vetäkämme vettä vielä toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville, ennätettihin etemmä;
ve'ettihin vettä vielä toki toinenkin apajas.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta!
Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon!
Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä,
tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema:
minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen;
se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä.
"Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija!
Ota virpi viittä syltä, salko seitsentä tapoa,
jolla selät seuruelet, meren pohjat meuruelet,
nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan
tämän nuotan nostimille, satalauan laskimille,
kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista,
suurilta selän navoilta, synkiltä syväntehiltä,
päivän paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!"
Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni;
seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?"
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä."
Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi,
puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi.
Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko väen mukahan,
oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?"
Vanha viisas Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos tarvot asun mukahan, äijä on siinä tarpomista."
Mies pieni, uros vähäinen, jo nyt tuossa tarpaisevi,
tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon
tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille.
Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen
itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana.
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja
tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla."
Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan
venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi,
kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Vaka vanha Väinämöinen viiletti venehen maalle
sivuhun sinisen sillan, päähän portahan punaisen.
Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen:
sai sieltä halean hauin, kut' oli viikon pyyettynä.
Silloin vanha Väinämöinen itse tuossa arvelevi:
"Ruohinko käsin ruveta ilman rautarukkasitta,
kivisittä kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?"
Senpä kuuli Päivän poika. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä,
kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani."
Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvistä putosi,
pää kulta, terä hopea, vieri vyölle Päivän poian.
Niin pätevä Päivän poika tuon veitsen käsin tavoitti;
sillä hauin halkaisevi, suu levän levittelevi.
Vatsassa halean hauin löytähän kulea kuuja;
vatsassa kulean kuujan, siell' oli sileä siika.
Halkaisi sileän siian: sai sieltä sinikeräsen
siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta.
Kehitti sinikeräsen: sisältä sinikeräsen
putosi punakeränen. Purki tuon punakeräsen:
keskeltä punakeräsen tapasi tulisorosen,
jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut,
päältä taivosen kaheksan, ilmalta yheksänneltä.
Väinämöisen arvellessa, millä tuota vietänehe
tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilöihin,
jopa tuikahti tulonen, pääsi käestä Päivän poian.
Poltti parran Väinämöisen: sepolta sitäi pahemmin
tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli.
Meni siinä mennessänsä aalloitse Aluen järven.
Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean.
Vieri vieläkin etemmä, poltti puolen Pohjan maata,
sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata.
Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan,
ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille.
Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta,
leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen!
Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas!
Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen,
kytkeihet kypenihisi, himmennäihet hiilihisi,
päivällä pi'eltäväksi kotapuissa koivuisissa,
yöllä piileteltäväksi kehän kultaisen kuvussa."
Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin,
koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan.
Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen:
sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi.
Itse seppo Ilmarinen syrjin syöstihe merehen,
veäikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse
tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen.
Siinä tulta tummenteli, valkeaista varventeli.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen!
Mikä sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani,
kuumotit kupehiani, ääriäni ärjöttelit?
"Millä nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen,
teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi,
ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi?
"Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista
hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helmat,
hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa!
Viskoa vilua vettä, riittehistä ripsuttele
paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille!
"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta,
lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta,
korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen,
hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty!
"Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä!
Paljo on hyytä Pohjolassa, jäätä kylmässä kylässä:
hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä;
hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat
keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä;
hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat
keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella.
"Hyytä kelkalla vetäös, jäätä reellä reutoellos
tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepeheltä!
Sillä hyyllä hyy'yttele, jäävilulla jäähyttele
tulen viemiä vikoja, panun tuiki paahtamia!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija,
iätä iästä pilvi, jänkä lännestä lähetä,
syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta!
Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a voietta hyveä
paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!"
Sillä seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli,
valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi,
entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista.