Элиас ЛённротKALEVALA - 45 RUNOКАЛЕВАЛА 45 РУНА

Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa
Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi,
minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi
tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten.
Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi:
"Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa
rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä!
Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala,
miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!"
Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria,
alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille.
Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen.
Tuopa musta Tuonen tyttö, Ulappalan umpisilmä,
teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle.
Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan,
perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen.
Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri,
tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi
aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä.
Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata;
kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki,
kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä.
Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen
kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi;
eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt.
Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan.
Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan
kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon:
eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö.
Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata
heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä:
ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa.
Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa
kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä,
yheksän;
vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene.
Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus.
Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi
vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan.
Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta:
"Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten,
pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa.
Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän!
Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan."
Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas,
vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen,
kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän.
Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti;
oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat,
jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea,
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä!
Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen,
ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata,
jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten,
päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä,
tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala,
tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!
Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä
saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa.
"Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan!
Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota,
lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita
mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!"
Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä
jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset
alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen.
Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä,
yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla,
yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta.
Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa:
minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi,
minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi;
minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi,
minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi.
Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen.
Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille,
noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin.
Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Ärrytti äkäiset luomat, tavattomat tauit työnti
vasten Väinölän väkeä, surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Väinölän potevi, läsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia, nimen tietämättömiä:
alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi.
Silloin vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
läksi päitä päästämähän, henkiä lunastamahan,
läksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon.
Saattoi saunan lämpimäksi, kivet löylyn lyötäväksi
puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla.
Vei on vettä verhossansa, kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli.
Löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti
läpi kuumien kivien, palavojen paaterojen.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule nyt löylyhyn, Jumala, iso ilman, lämpimähän
tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyhät kipunat, pyhät saastat sammuttele,
lyötä maahan liika löyly, paha löyly pois lähetä,
ettei polta poikiasi, turmele tekemiäsi!
"Minkä vettä viskaelen noille kuumille kiville,
se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon!
Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon
läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen!
"Ei nyt meitä syyttä syöä eikä tauitta tapeta,
ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan.
Kenpä meitä syyttä söisi, suuhunsa omat sanansa,
päähänsä pahat panonsa, ajatukset itsehensä!
"Jos ei minussa miestä liene, urosta Ukon pojassa
rikkehistä riisumahan, päättehistä päästämähän,
onp' on itsessä Ukossa, joka pilviä pitävi,
poutapilvessä asuvi, hattaroissa hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala, pilven-päällinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa
nämä tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän,
rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan!
"Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna,
jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan,
tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille!
"Tuonne ma kipuja kiistän, tuonne tuskia manoan
kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin,
kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita,
vaikka paljo pantahisi, määrättä mätettähisi.
"Kiputyttö, Tuonen neiti, joka istut kipukivellä
joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa
jauhaen kipukiveä, Kipuvuorta väännätellen!
Käy kivut kereämähän kitahan kiven sinisen,
tahi vieretä vetehen, syytäise meren syvähän,
tuulen tuntumattomahan, päivän paistamattomahan!
"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyvä emäntä,
Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, käy keralla
tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi,
jotta saisi sairas maata, huono huoletta levätä,
tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretellä!
"Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieäksesi, vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata!
Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentävässä, peukalon mahuttavassa!
"Kivi on keskellä mäkeä, reikä keskellä kiveä,
jok' on väätty vääntiällä, puhkaistu purasimella:
siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan,
tuskat tuimat tungetahan, pakkopäivät painetahan
öin yrittämättömiksi, päivin pääsemättömiksi."
Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
vielä voiteli vikoja, noita vammoja valeli
yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen!
Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta,
länkä lännestä lähetä! Sa'a mettä, sa'a vettä
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!
"En minä mitänä voine, kun ei Luojani luvanne.
Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala
minun silmin nähtyäni, käsin päällä käytyäni,
suin sulin puheltuani, hengin henkäeltyäni!
"Kuhun ei käteni käyne, käyköhön käet Jumalan;
kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet!
Luojan on somemmat sormet, Luojan kämmenet käpeät.
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan,
kaikkivalta, katsomahan! Tehkös yöllä terveheksi,
päivällä imanteheksi, jottei tuska päällä tunnu,
kipu keskeä kivistä, pakko ei syämehen paneite,
jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vähäistäkänä
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!"
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
sillä riisui rikkehiä, purkaeli puuttehia.
Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset,
päästi kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta.