Элиас ЛённротKALEVALA - 37 RUNOКАЛЕВАЛА 37 РУНА

Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket,
yöt itki unettomana, päivät einehettömänä;
aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli,
kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu.
Eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi,
kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla.
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä, poloinen poika,
miten olla, kuin eleä. Istun yön eli makoan,
äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti.
"Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni,
äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi.
Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani,
mure muita aikojani: ihanaistani ikävä,
apeainen armastani, mure mustakulmaistani.
"Jo vainen iällä tällä use'in minun utuisen
keskiöisissä unissa koura tyhjeä kokevi,
käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki."
Seppo naisetta elävi, puolisotta vanhenevi.
Itki kuuta kaksi, kolme. Niinpä kuulla neljännellä
poimi kultia mereltä, hope'ita lainehilta;
keräsi kekosen puita, kolmekymmentä rekoista;
puunsa poltti hiililöiksi, hiilet ahjohon ajeli.
Otti noita kultiansa, valitsi hope'itansa
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen.
Työnti kullat kuumentohon, ajoi ahjohon hopeat,
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvaista, hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen itse löihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse, tungeikse tulisijasta.
Uuhi ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä,
karva kulta, toinen vaski, kolmas on hopeakarva.
Muut tuota ihastelevi, ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen uuhen työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä.
Varsa ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä,
harja kulta, pää hopea, kaikki vaskesta kaviot.
Muut tuota hyvin ihastui, ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen varsan työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä.
Neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä,
pää hopea, kassa kulta, varsi kaikki kaunokainen.
Muut tuota pahoin pelästyi, ei pelästy Ilmarinen.
Siitä seppo Ilmarinen takoi kullaista kuvoa,
takoi yön levähtämättä, päivän pouahuttamatta.
Jalat laati neitoselle, jalat laati, käet kuvasi:
eipä jalka nousekana, käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa: eipä korvat kuulekana.
Niin sovitti suun sorean, suun sorean, sirkut silmät:
saanut ei sanoa suuhun eikä silmähän suloa.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Oisi tuo sorea neito,
kun oisi sanallisena, mielellisnä, kielellisnä."
Saattoi siitä neitosensa utuisehen uutimehen,
pehme'ille pääaloille, sulkkuisille vuotehille.
Siitä seppo Ilmarinen lämmitti kylyn utuisen,
laati saunan saipuaisen; vastat varpaiset varusti,
vettä kolme korvollista, jolla peiponen peseikse,
pulmunen puhasteleikse noista kullan kuonasista.
Kylpi seppo kyllitellen, valelihe vallotellen.
Neien vierehen venähti utuisehen uutimehen,
teltahan teräksisehen, rankisehen rautaisehen.
Siinä seppo Ilmarinen heti yönä ensimäisnä
kyllä peitettä kysyvi, vaippoja varustelevi,
kahet, kolmet karhuntaljat, viiet kuuet villavaipat,
maata kera puolisonsa, tuon on kultaisen kuvansa.
Se oli kylki kyllä lämmin, ku oli vasten vaippojansa;
ku oli nuorta neittä vasten, vasten kullaista kuvoa,
se oli kylki kylmimässä, oli hyyksi hyytymässä,
meren jääksi jäätymässä, kiveksi kovoamassa.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tämä hyvä minulle!
Vienen neien Väinölähän Väinämöiselle varaksi,
polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi."
Viepi neien Väinölähän. Sitte sinne tultuansa
sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen!
Tuossa on sinulle tyttö, neiti kaunis katsannolta,
eik' ole suuri suun piolta, kovin leuoilta leveä."
Vaka vanha Väinämöinen katsahti kuvoa tuota,
luopi silmät kullan päälle. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miksi toit minulle tuota, tuota kullan kummitusta?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Miksi muuksi kuin hyväksi!
Polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo veikkoseni!
Tunge neitosi tulehen, tao kaikiksi kaluiksi,
tahi vie Venäehelle, saata Saksahan kuvasi
rikkahien riian naia, suurien soan kosia!
Ei sovi minun su'ulle, ei minullen itselleni
naista kullaista kosia, hope'ista huolitella."
Siitä kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho,
kielti kansan kasvavaisen, epäsi yleneväisen
kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Elkätte, pojat poloiset, vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset elikkä elottomatki,
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana
naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea."