Элиас ЛённротKALEVALA - 24 RUNOКАЛЕВАЛА 24 РУНА

Jo nyt on neiti neuvottuna, morsian opastettuna.
Vielä virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen:
"Sulho, viljon veikkoseni, vielä veikkoa parempi,
emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi!
Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen
tästä liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta!
"Kiitä, sulho, onneasi hyvän saaman saamastasi!
Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen.
Lue kiitokset isolle, emoselle viel' enemmin,
ku tuuti tytön mokoman, niin mokoman morsiamen!
"Puhas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi.
Valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi,
tytär riski rinnallasi, vereväinen vieressäsi,
tytär riski, riihenpuija, hempulainen heinänlyöjä,
pulski poukkujen pesijä, varski vaatevalkaisija,
kensti rihman kehreäjä, karski kankahan kutoja.
"Niin sen piukki pirran ääni, kuin käki mäellä kukkui;
niin sen suihki sukkulainen, kuin on portimo pinossa;
niin sen käämi käännähteli, kuin käpy oravan suussa.
Ei kylä sike'in maannut, linnakunta uinaellut
neien pirran pirkeheltä, sukkulan surinehelta.
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!
Tao viikate terävä, vaali vartehen hyvähän,
veistele veräjän suussa, kannon päässä kalkuttele!
Kun tulevi päiväpaiste, viepä neiti nurmen päälle:
näet, kuin heinä herskähtävi, kova heinä korskahtavi,
vihviläinen viuskahtavi, suolaheinä suiskahtavi,
mätäs myötähän menevi, vesan kanta katkeavi.
"Kun tulevi toinen päivä, hanki suora sukkulainen,
pirran-päällinen pätevä, käärinlauta laaullinen,
vuoli suksekset soreat, hanki kaikki kangasneuvot!
Laita neiti kangaspuille, pirran-päällinen piohon:
äsken pirta piukkoavi, kangaspuut kamahtelevi,
kuuluvi kylähän kalske, pirran pirske loitommalle.
Akat tuosta arvelevat, kysyvät kyläiset naiset:
'Kuka kangasta kutovi?' Sinun vastata sopivi:
'Oma kultani kutovi, herttaiseni helskyttävi.
Laskiko lapoja kangas, päästi pirta piitämiä?'
'Ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä:
on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä,
Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.'
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!
Kun nyt lähet kulkemahan, saat tästä ajelemahan
kera nuoren neitosesi, kanssa kaunihin kanasi,
ellös vainen varpuistasi, tätä liinalinnuistasi,
ellös vieruhun ve'elkö, aian kolkkihin ajelko,
kaa'atelko kannon päähän, kivilöihin kiskotelko!
Ei ennen ison ko'issa, emon kaunon kartanoilla
neittä vieruihin ve'elty, aian kolkkihin ajeltu,
kaa'ateltu kannon päähän, kivilöihin kiskoteltu.
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!
Ellös viekö neioistasi, kuletelko kullaistasi
nurkkihin nuhajamahan, soppihin sohajamahan!
Ei neiti ison kotona, emon entisen tuvilla
eip' on nurkissa nuhannut, ei sohannut soppiloissa:
aina istui ikkunoissa, keikkui keskilattioilla,
illat taattonsa ilona, aamut äitin armahana.
"Ellös vainen, sulho rukka, ellös sie tätä kanaista
viekö vehkahuhmarelle, panko parkin survontahan,
olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän!
Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa
viety vehkahuhmarelle, pantu parkin survontahan,
olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän.
"Vieös sä tätä kanoa, vieös viljamättähälle,
ru'ispurnun purkajaksi, ohrapurnun ottajaksi,
leivän paksun paistajaksi, oluen osoajaksi,
vehnäleivän leipojaksi, taikinan taputtajaksi!
"Sulho, viljon veljyeni! Ellös sie tätä kanoa,
ellös meiän hanhoistamme ikävillä itketelkö!
Tulisiko tuhma tunti, saisi neiollen ikävä,
pistä puuru puikkoloihin tahi valkko valjahisin,
tuo neittä ison kotihin, emon tuttavan tuville!
"Ellös sie tätä kanaista, ellös liinalinnuistamme
oletelko orjanasi, palkanpiikana pi'elkö,
elä kiellä kellarista eläkä aitasta epeä!
Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa
oleteltu orjan arvon, palkanpiikana pi'elty,
ei kielletty kellarista eikä aitasta evätty:
aina viilti vehnäsiä, katseli kananmunia
maitotiinun tienohilla, olutpuolikon povella,
aamut aittoja avellen, illat luhtia lukiten.
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!
Kun neittä hyvin pitelet, niin hyväksi tunnetahan:
kun tulet apen kotihin, luoksi ainoan anopin,
itseäsi syötetähän, syötetähän, juotetahan,
hevosesi riisutahan, tallihin talutetahan,
syötetähän, juotetahan, kauravakka kannetahan.
"Ellös vainen neioistamme, tätä liinalinnuistamme
sanoko su'uttomaksi, laatiko lajittomaksi!
Onpa tällä neiollamme suku suuri, laji laaja:
kappa ois kylveä papuja, jyvä kullenki tulisi,
kappa panna pellavaista, kuitu kullenki tulisi.
"Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pi'elkö,
opastelko orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'utelko,
vitsoin viisin vingutelko, vajan päässä vangutelko!
Eipä neittä ennenkänä, ei ennen ison kotona
opasteltu orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'uteltu,
vitsoin viisin vinguteltu, vajan päässä vanguteltu.
"Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena:
elä anna anopin lyöä eläkä apen torua,
elä vierahan vihata, talon toisen soimaella!
Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan:
ethän raahi raukaistasi etkä henno hertaistasi.
vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi!
"Neuvo, sulho, neitoasi, opeta omenoasi,
neuvo neittä vuotehella, opeta oven takana,
vuosikausi kummassaki, yksi vuosi suusanalla,
toinen silmän iskennällä, kolmas on jalan polulla!
"Kun ei sitte siitä huoli eikä tuostana totelle,
ota ruoko ruo'ostosta, karvakorte kankahalta!
Sillä neuvo neitoasi, neuvo neittä neljäs vuosi,
korahuta korttehella, saran syrjällä syseä;
viel' elä siimalla sivalla, neittä raipalla rapoa!
"Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle,
veä vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta
tuopa turkin helman alla, talon toisen tietämättä:
sitä näytä neiollesi, hepäise, elä sivalla!
"Kun ei vielä siitä huoli, ota tuostana totella,
neuvo neittä vitsasella, koivun oksalla opasta!
Neuvo nelisnurkkaisessa, sano sammalhuonehessa,
elä nurmella nukita, pieksä pellon pientarella:
kuuluisi kumu kylähän, tora toisehen talohon,
naisen itku naapurihin, metsähän iso meteli.
"Aina hauo hartioita, pehmitä perälihoja,
elä silmiä sivele eläkä korvia koseta:
kuppi kulmalle tulisi, sinimarja silmän päälle.
Tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arveleisi,
kylän kyntäjät näkisi, nauraisi kyläiset naiset:
'Onko tuo soassa ollut, talununna tappelossa,
vai onko suen repimä, metsän karhun kaapaisema,
vai susiko sulhasena, karhu kanssakumppalina?'"
Olipa ukko uunin päällä, mieronkierto kiukahalla.
Lausui ukko uunin päältä, mieronkierto kiukahalta:
"Ellös vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mieltä,
naisen mieltä, kiurun kieltä, kuin minä, poloinen poika!
Lihat ostin, leivät ostin, voit ostin, oluet ostin,
kalat ostin kaikenlaiset, särpimet monensukuiset,
oluet omilta mailta, vehnät mailta vierahilta.
"En sillä hyveä saanut enkä siistiä tavannut.
Nainen kun tuli tupahan, tuli kuin tukan repijä,
muotoansa mullistellen, silmiänsä väännitellen;
aina äyhki ähmissänsä, vihoissansa virkkaeli,
kutsui kuppeloperäksi, haukkui halkohakkuriksi.
"Jopa muistin uuen mutkan, toki toisen tien osasin:
kun kolotin koivun oksan, jo likisti linnuksensa;
kun karsin katajan latvan, jo kumarsi kullaksensa;
kun vielä panin pajuilla, jo kapusi kaulahani."
Neito parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse,
itse itkulle hyräytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lässäp' on nyt muien lähtö, liki saanut muien liitto,
minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä,
vaikk' on läyli lähteäki, erota tukala tunti
tästä kuulusta kylästä, kaunihista kartanosta,
jossa kasvoin kaunihisti, ylenin ylen ehosti
kaiken kasvantoikäni, lapsipuolen polveani.
"Enkä tuota ennen luullut enkä uskonut ikänä,
en mä luullut luopuvani, uskonut eroavani
tämän linnan liepeheltä, tämän harjun hartiolta.
Jo nyt luulen, jotta luovun, jopa uskon ja eroan:
ero- on tuopit tyhjettynä, ero- juotuna oluet,
kohta korjat käännettynä päin ulos, perin tupahan,
lappe'in ison latohon, kalten karjahuonehesen.
"Millä nyt erotessani, lähtiessäni, katala,
millä maksan maammon maion sekä taattoni hyvyyen,
millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni?
"Kiitän mä, iso, sinua entisistäni eloista,
murkinoista muinaisista, parahimmista paloista.
"Kiitän mä, emo, sinua nuorna tuuiteltuasi,
pienoisna pi'eltyäsi, rinnoin ruokkieltuasi.

"Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni,
kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini,
joien joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinaian.
"Ellös nyt, hyvä isoni, ellös, ehtoinen emoni,
tahi muu sukuni suuri, heimokuntani heleä,
tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle,
jos menenki muille maille, kulkenen johonkuhunki!
Paistanevi Luojan päivä, kuu Luojan kumottanevi,
tähet taivon välkynevi, otavat ojentunevi
ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki,
ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla.
"Lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta ko'ista,
ison saamasta salista, äitin kestikellarista.
Heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani,
heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni
kylpeä kylän akoille, pasikoia paimenille.
"Heitän suot sorehtijoille, maat heitän maleksijoille,
lepiköt lepeäjille, kanervikot kaahlajille,
aitavieret astujille, kujavarret kulkijoille,
pihat pitkin juoksijoille, seinävieret seisojille,
siltalauat siivojille, lattiat lakaisijoille.
Pellot heitän peuran juosta, salot ilveksen samota,
ahot hanhien asua, lehot lintujen levätä.
"Lähen tästä kuin lähenki toisen lähtijän keralla
syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle,
jottei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla,
hangella hamosen toimi, helman hiepsintä lumella.
"Sitte toiste tultuani, kotihini käytyäni
eipä äiti ääntä kuulle, iso ei itkua tajunne,
jos ma kulmilla kujerran, päälaella laulattelen:
jo on nousnut nuori nurmi, kasvanut katajapehko
iholle imettäjäni, kasvopäille kantajani.
"Minun toiste tullessani näille pitkille pihoille
muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta:
alimainen aian vitsa, perimäinen pellon seiväs,
nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani.
"Emoni mahova lehmä, minun nuorna juottamani,
vasikkana vaalimani, ammoa rikottelevi
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla:
tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi.
"Isoni ikioronen, minun piennä syöttämäni,
neitona apattamani, hirnua rikottelevi
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla:
tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi.
"Veikkoni ikuinen koira, minun lasna syöttämäni,
neitona opastamani, haukkua rikottelevi
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla:
tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttäreksi.
"Muut ne ei minua tunne kotihini tultuani,
vaikk' on vanhat valkamani, entiset elosijani,
sijoillansa siikasalmet, asemillansa apajat...
"Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.
"Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.
"Jääpä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi!
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.
"Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa,
kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa,
järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa,
hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa."
Silloin seppo Ilmarinen koppoi neien korjahansa,
iski virkkua vitsalla, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat,
kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä,
tuomikko tuvan takana, katajikko kaivotiellä,
kaikki maassa marjan varret, marjan varret, heinän korret,
pajupehkot, kuusenjuuret, lepän lehvät, koivun kuoret!"
Siinä seppo Ilmarinen läksi Pohjolan pihoilta.
Jäivät lapset laulamahan; lapset lauloi jotta lausui:
"Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli,
suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan,
otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen,
petti pienillä rahoilla, hope'illa houkutteli.
Ken nyt vie ve'elle meitä, ken joelle juohattavi?
Saapi saavit seistäksensä, kolataksensa korennot,
olla sillat siivomatta, lattiat lakaisematta,
pinttyä pikarin laiat, tuopin korvat tummentua."
Itse seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla
ajoa kahuttelevi noita Pohjan rannikoita,
simasalmien sivutse, hietaharjun hartioitse.
Somer soitti, hiekka helkki, reki vieri, tie vilisi,
rahe rautainen ramasi, jalas koivuinen kolasi,
kapla patvinen pasasi, vemmel tuominen tutasi,
vinkui vitsaiset saverkot, vapoi vaskirenkahaiset
juostessa hyvän hevosen, hyvän laukin laukatessa.
Ajoi päivän, tuosta toisen, ajoi kohta kolmannenki,
käsi ohjassa orosen, toinen neien kainalossa,
jalka laialla rekosen, jalka toinen viltin alla.
Virkku juoksi, matka joutui, päivä vieri, tie lyheni.
Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen
jo sepon koti näkyvi, tuvat Ilman tuulottavi.
Noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni,
tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi.